Miten erilaista elämä voisi olla, jos moisia pelkoja ei olisi? Montako pelkomörköä sinulla pyörii kannoilla ja miten niistä voisi päästä eroon - tai tarvitseeko päästä?
1. Nolatuksi tulemisen pelko
Tämä hyökyi päälle Jaappanissa ihan jo siinä, että käytöskulttuuri on niin säänneltyä ja erilaista kuin Australiassa tai Suomessa. Potentiaalisia mokan paikkoja on ihan joka nurkalla, kirjaimellisesti. E porskutti menemään huolettomana, innokkaana, puhuen Google Translatorin pohjalta japania sen minkä osasi ääntää (tai ei osannut); minä puolestani hymistelin sanattomana, puhuin englantia tai pelkästään nöykyttelin kommunikointitilanteissa. Kuitenkin kun pelon voittaa, aukeaa aivan uusia mahdollisuuksia: tämänhän kaikki tietävät, joiden on pitänyt puhua vierasta kieltä, etenkin jos alle on saanut lasin tai pari rohkaisua - kieli luistaa kuin vettä vaan.
Nolatuksi tulemisen pelon voi voittaa ihan tahdonvoimalla, tai pakon voimalla. Itselleni yleensä onnistuu vain jälkimmäinen, kun ei muuta vaihtoehtoa ole. Esimerkki: viime kesänä sukuloin mökillä, jonne tuli myös kolumbialainen vieras. Hän ei puhunut lainkaan englantia enkä minä lainkaan espanjaa, mutta emme voineet päivätolkulla nököttää Suomen metsässä mykkinä. Pakosta aloin pölöttää englanti-suomi-italia-ranska-sekamelskaa ja saattoi joukkoon eksyä pari elokuvista opittua espanjankin sanaa. Kun itse yritin ankarasti, kolumbiatarkin innostui ja puhui lannistumatta espanjaa tajuttuaan, että yritän oppia. Yrittäminen sai kummankin panostamaan ja myös nauramaan tilanteelle sen sijaan, että olisimme häpeilleet puhumattomina nurkissamme.
Vaivaako sinua nolatuksi tulemisen pelko ja miten se näkyy?
2. Naurunalaiseksi joutumisen pelko
Tämä on tavallaan sama kuin edellinen, mutta luokittelen nolauksen pienemmäksi ja naurunalaisuuden pahemmaksi, pitkäkestoisemmaksi maineenmenetykseksi. Arkielämässä näitä on vaikea erottaa ja useimmat (minä mukaanlukien) potevat varmaan kumpaakin sekaisin.
Esimerkki: Tokiossa kävimme katsomassa Robottishown. Poskettomassa anime-teatterissa roboteiksi pukeutuneet ihmiset taistelevat kaikenlaisia muita otuksia vastaan, mukana isoja liikkuvia kojeita ja "tulta" syökseviä aseita. Kaikki tämä laservalojen välkkeessä ja mauttoman hevirokkipopin soidessa. Esitystä ei voi eikä mitenkään pidä ottaa vakavasti. Show tapahtuu aivan yleisön nenän alla, kosketusetäisyydellä, ja mitä enemmän yleisö on mukana, sitä parempi tunnelma esityksessä on. Liekö ajankohta tiistai-ilta aiheuttanut, että yleisö oli aika latteaa. E ja minä yritimme rummuttaa ja taputtaa ja huitoa glow-tikuilla sen minkä ehdimme osoittaaksemme, että meillä on hauskaa ja hei, saa irrotella.
En tiedä vaikutimmeko asiaan, mutta vähitellen muukin porukka hieman ottautui tunnelmaan ja ainakin saimme hyviä kuvia, kun esiintyjät poseerasivat meille kesken shown, "innokkaimpia fanejaan" miellyttääkseen. Ilmeisesti moni yleisössä ujosteli näkyvyyyttä ja sitä, että voi joutua jonkun toisen valokuviin ja someen idiootilta näyttäen. Itse ajattelen, että on helppoa lähteä mukaan pöljäänkin touhuun, jos joku antaa mallia ja tavallaan "luvan" irrotteluun tai mahdolliseen mokaamiseen. Australiassa asuminen on väljentänyt omaa asennettani maineenvarjeluun, koska pikkumokista ei välitetä, vaan ote on vanha tuttu no worries.
Mitä sinä tekisit elämässäsi toisin, jos et pelkäisi naurunalaiseksi joutumista?
3. Rahan menettämisen pelko
Tässäpä ajankohtainen ja tiukassa istuva pelko itselleni, paradoksaalisesti. Olen vakituisessa osavaltion virassa eli työttömyys ei varsinaisesti uhkaa, mutta juuri tästä syystä olen löytänyt itseni ns kultaisesta häkistä. En uskalla vaihtaa työpaikkaa ainakaan yksityiselle, koska YT:t ja muut huolet kummittelevat mielessä jo ennakkoon. Yksi syy, miksi Suomesta muutin pois, olivat ainaisen epävarmat työmarkkinat - olin aina tuntisopparilla, freelancerina, pätkässä ja milloin mitenkin - enkä kaipaa samaan epävarmuuteen takaisin. Nyt kun taloudellinen varmuus on löytynyt, uhkaa jähmettyminen ja muumioituminen uramielessä. Voihan Kroisos.
Suurta hupiani on kehitellä mielessäni kaikenlaisia rahanansaintakuvioita, joilla saisin irrotettua enemmän aikaa palkkatyönteolta sellaiseen tekemiseen, joka kiinnostaa enemmän, kuten akateeminen tutkimus, fiktionkirjoitus ja matkustelu. Uusin kuvioni on plärätä asuntosivustoja siinä toivossa, että nykyisen keskusta(nläheis)kolmion saisi myytyä ja tilalle ostettua jonkin puolet halvemman, syrjäisemmän asumuksen, ja siinähän säästäisi jo mellevästi asuntolainaan uppoavaa summaa. Ehkä joku päivä etenemme pyytämään kiinteistönvälittäjältä hinta-arvion. Ainoa asia, joka tätäkin tällä hetkellä estää, on rahan menettämisen pelko: entä jos emme saa omiamme pois kolme vuotta sitten ostetusta asunnosta, entä jos rahaa uppoaa välityskuluihin, veroihin, lainanjärjestelyihin jii än ee?
Millaista elämää eläisit, jos raha ei olisi kynnyskysymys?
4. Epäonnistumisen pelko
Tähän pelkoon verkottuvat varmaan kaikki kolme edellämainittua pelkoa, koska epäonnistua voi niin monella tavalla, vaihdellen urakämmeistä sosiaalisiin toilailuihin ja taloudellisiin floppeihin. Mielestäni epäonnistumisen pelko on erityisellä huolella porautunut/porattu suomalaisten kulttuuriseen sielunmaisemaan. Miksi muuten esimerkiksi antisankari Aku Ankka on niin suosittu jopa aikuisten keskuudessa? Hän yrittää, mokaa, uudelleen ja uudelleen - ahdistavalle tilanteelle nauraminen on tunnettu selviytymiskeino keittiöpsykologinkin ymmärryksen mukaan.
Kiinnostavasti onnistuminen ja epäonnistuminen ovat vankasti kulttuurisia konsepteja eli eri maissa eri asiat osoittavat kumpaankin. Esimerkiksi täällä Perthissä on kohtuutavallista, että aikuisetkin asuvat kimppakämpissä, etenkin jos tekevät FIFO- eli fly in, fly out - kaivostyötä (matkatyötä). Tämä ei ole millään mittarilla epäonnistuminen, vaan järkevää rahan- ja resurssienkäyttöä. Suomessakin on jonkun verran aikuisten kimppakämppiä etenkin hipsteri-Helsingissä, mutta se ole kovin tavanomainen työssäkäyvän aikuisen asumismuoto - enemmänkin hieman ihmetelty, eikö sillä ole varaa hommata omaa kämppää?
Olen aiemminkin toitottanut, että inhoan syvästi perisuomalaista asennetta "maitojunalla kotiin"; halveksuntaa siitä, että yritti, muttei onnistunut. Jos ei koskaan yritä, ei koskaan mitään voitakaan. Eikö se maitojuna voi olla hyvä asia, reitti turvasatamaan uutta vauhtia hakemaan, jos suunnitelma A menee puihin ja suunnitelmat B ja C vaativat vielä lisäaikaa ja hiontaa?
Millaisen hypyn sinä ottaisit, jos epäonnistuminen ja siitä seuraava taloudellinen tai sosiaalinen ansa eivät kummittelisi mielessä?
5. Tuntemattoman pelko
Luin joskus tiedesivustolta, että ihmiset alitajuisesti tai tietoisesti ennakoivat jatkuvasti tulevaa ja tätä ennakointia on karkeasti jaettuna kahdenlaista: anticipation eli positiivisväritteinen odottaminen, jopa innostus, ja dread eli jännityksen- ja pelonsekainen odottaminen. Käytännöllisimmillään uuteen, tulevaan ja tuntemattomaan pystyy suhtautumaan neutraalisti eli päästämättä kumpaakaan "moodia" pahasti valloilleen, mutta lie tavallista olla edes vähän varpaillaan, jos jokin uusi iso asia odottaa oven takana.
Mitä suuremmasta tuntemattomasta on kyse, sitä enemmän se todennäköisesti jännittää ja jopa ahdistaa. Tässäpä syy, miksi sanonta better the devil you know on edes syntynyt, eli parempi se paha minkä tuntee (kuin tuntematon) ja miksi ihmiset pysyttelevät hankalissa tai huonoissa tilanteissa, kuten epäonnistuneessa tai jopa väkivaltaisessa parisuhteessa. Entä jos muutos vie huonompaan suuntaan? Mutta... entä jos se vie parempaan, ja mistä sen tietää? Väitän ihan intuitiolla, että maailman ihmisistä vähintään kolmasosa kamppailee nytkin sen kanssa, ottaako jokin ratkaiseva muuttava askel vai ei, kun ei voi tietää, seuraako siitä menestys vai menetys.
Minne uuteen ja tuntemattomaan suuntaisit, jos tuntematon olisi vähemmän pelottava?
Miten peloista eroon?
Jos tietäisin, olisin yhtä rikas kuin Dr Phil. Pelkoihin suhtautuminen riippuu varmasti paljon luonteesta ja aiemmista kokemuksista, ja toiset stressaavat elämästä ylipäätään vähemmän kuin toiset. Mutta, kokeiltuna vinkkinä, kaikkia pelkoja voi siedättää ottamalla pieniä askelia kammoja kohti.
Idolini tässä on E, joka siedätti pahan korkeanpaikan kammonsa pois harrastamalla seinä- ja kalliokiipeilyä ja pystyy nyt työskentelemään nostolavalla ja puiden latvoissa. Itse en ole samaan pystynyt oman ahtaanpaikan/hukkumisen-kammoni kanssa eli ei huvita taistella omaa pakoreaktiotani vastaan snorkkeli suussa rantavedessä opetellakseni laitesukeltajaksi. Sen sijaan nolatuksi tulemista ja epäonnistumisen pelkoa olen siedättänyt ihan tällä Aussilaan muutolla ja yleisesti matkailulla, koska kotiympyröistä lähteminen pakottaa ulos mukavuusalueelta ja tekemään asioita, jotka eivät aluksi tunnu luontevilta, kuten verkostoituminen, vieläpä eri kielellä.
Miksi peloista pitäisi päästä eroon? Eikö kuitenkin ole ihan turvallista ja rattoisaa elää sellaista elämää, jossa ei joudu pelkojen rajamaille ja kamppailemaan niitä vastaan? Toki, jos pystyy elämään niin. Kokemuksesta olen huomannut, että mitä enemmän pelkoja yrittää vältellä, sitä suurempia mörköjä niistä tulee, ja sitä enemmän tilaa ne vaativat elämästä. Jos aina pyrkii poispäin peloista, ne lopulta hivuttautuvat lähemmäs ja puristavat huolettoman elintilan pienemmäksi ja pienemmäksi. Ja loppujen lopuksi, itse tilanne on harvoin jos koskaan niin paha kuin pelko itse.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!